Netti huutaa, lehdet kirkuvat ja huoli kieriskelee ihmisten mielissä. Se raastaa, se ahdistaa. Kaarinan Hovirinnan koulun sisäilmaongelmista on noussut rytinä. Kiista on kärjistynyt siihen, puretaanko vai korjataanko sairas koulu.
Koulu on sairastanut pitkään. Kunnon korjauksia on jarruteltu. Vanhemmat syyttävät salailusta – osa päättäjistäkin. Vihdoin terveystarkastaja toteaa terveyshaitan. Useat huokaavat, että oli aikakin. Ihmeen moni vannoo silti koulun olevan kunnossa. Sinne vaan lapset. Ne, jotka eivät voi kouluun mennä, menkööt muualle.
Lapset ja aikuiset oireilevat ja sairastavat. Monet vakavasti. Satoja lapsia on altistunut vuosia. Vanhempia ahdistaa, jos lapsen arjessa lääkäri alkaa olla jo yhtä tuttu aikuinen kuin opettaja.
Ääni lähtee. Yskittää. Päätä särkee. Migreeni iskee. Aivastuttaa. Iho oireilee: kutinaa, ihottumaa, tuskaa. Astmapiiputkin arkipäivää. Pienten lasten arki murtuu. Päivät hajoavat oireilujen ja sairastelun kourissa.
Oppiminen häiriintyy. Psyykkiset oireet kasvavat. Kaverisuhteet rakoilevat. Lapsi erakoituu. Vetäytyy kuoreensa. Minussako vika. Vanhemmat, isovanhemmat ahdistuvat. Mikään ei auta. Ei kuunnella. Ei uskota.
Pelottaa mennä kouluun. Alkaako se taas. Kivistävä päänsärky. Lamauttava isku. Onko lähdettävä kesken päivän kotiin. Mitä läksyksi. Ei välitunteja, ei pihaleikkejä, ei ystäviä. Vähitellen lapsen polku synkistyy: kulkua särkee rikkonainen elämä sairastelun kourissa. Sama tarina. Samoja oireita. Koulutyöntekijällä. Pelko työhön menosta. Oireilua, sairastelua. Ahdistusta. Masennusta.
Valtuusto vihdoin tiukkana. Hankitaan väistötiloja. Surkeat parakit. Jäätyvätkö lapset niihin talvella. Osa parakeista jätettiin hankkimatta: altistukoon pieni joukko edelleen, kun eivät valita.
Pihalla jyskyttää kaiket päivät ilmansaasteita pieniin keuhkoihin levittävä aggregaatti.
Konsultit ja virkamiehet ovat närkästyneitä. Heihin ei uskota: kaikki on kunnossa, vaikka osa korjauksistakin on epäonnistunut. Kuka enää voi uskoa? Ilmassa leijuvat pilkalliset sanat: sisäilmahysteria, herkkähipiäisyys ja turha ruikutus.
Kaupungin strategia ja lait sysätään syrjään: tärkein tehtävä kuntalaisten terveyden ja ennaltaehkäisyn edistäminen. Ei niistä puhuta. Puhutaan rahasta. Sitä ei kouluun ole. Ei puhuta sairastelusta. Ei välitetä sijaiskustannuksista. Ei inhimillisistä tragedioista.
Kuntalaisten julkinen paine pakottaa silti tekoihin. Koulua hiukan korjattaisiin. Puhutaan muka kaiken uusimisesta. Käytetään sanoja, joilla johdetaan harhaan. Rauhoitetaan mieliä. Ei haluta purkaa sairasta ja rakentaa uutta koulua.
Sitten tulee pommi. Odottamatta lyödään pöytään uusi seitsemän miljoonan liikuntahalli. Ohi kaikkien suunnitelmien. Siihen miljoonia riittää. Mariskaa, mitä marisette. Herrat taputtelevat isoja vatsojaan ja hykertelevät. Halli tarvitaan.
Mutta mitä ihmettä? Ei puhuta hallin tapauksessa velkaantumisesta, ei veroäyristä, ei käyttökustannuksista kuin ei niitä olisikaan. Uusi ja terve Hovirinnan koulu kaipaisi vain muutaman miljoonan enemmän kuin vanhoille orsille rakentaminen.
Vielä on mahdollisuus.
Hannu Rautanen
Rehtori emeritus
Kaarina